Tärkeät asiat ovat vähän vaikeampia

Kyllä, tämä on kirjoituskone.
Kyllä, tämä on kirjoituskone.

Tiedän olevani joissain asioissa kovin ristiriitainen ihminen. Mielestäni tietotekniikka on parasta mitä ihmiskunnalle on tapahtunut. Valtava määrä tietoa on käytettävissämme aivan marginaaliseen hintaan, mihin kellonaikaan hyvänsä. Hyppäykset teknologiassa mahdollistavat uusia ja hienoja työkaluja, tieteen läpimurtoja ja kokemuksia. Arki muuttuu nopeammin kuin ikinä. Sen suhteen on hieno hetki olla elossa.

Samaan aikaan huomaan, miten tärkeitä analogiset asiat ovat.

Kirjoitin ystäville kiitoskirjeitä kirjoituskoneella, ja se oli välillä tuskaisen vaivalloista. Mekaaninen kirjoituskone on raskas kirjoittaa, ja virheitä ei saa tulla. Tämänkin blogikirjoituksen olisin joutunut kirjoittamaan monta kertaa uusiksi. On kuitenkin aivan eri asia lähettää kiitostekstiviesti kuin kirjoittaa sellainen mekaanisella kirjoituskoneella.

Tärkeät asiat saavatkin olla vähän vaivalloisia.

Leica M6

Liha on heikko. Välillä suorastaan ahdistaa, miten helposti sitä irtaantuu vanhoista laitteista ja himoaa uusia. G.A.S. (Gear Acquisition Syndrome) elää vahvana. Räpsittyäni pari rullaa Lomolla tajusin, että filmin veto on todella kova. Sain JAS-kamerasta sen verran hyvän tarjouksen Leica M6:n rungosta, että ei ihan hirvittävän kauaa tarvinnut miettiä. Leica M6 kotiin ja M9 myyntiin.

Leica M6

Leica M6 on aivan puhdas filmikamera. Sen ainoa elektroniikka on sisäänrakennettu valoisuusmittari. Kamerassa ei ole automaattiasetuksia, erilaisia kuvausohjelmia eikä mitään muutakaan ylimääräistä. Ainoat säädöt ovat ISO (jos patteri kuolee, tämäkään ei toimi ja valoitusajan joutuu arvioimaan manuaalisesti) ja suljinnopeus. Loput säädöt ovat linssissä (aukko ja tarkennus).

Hyvät puolet:

  • Todella hyvä kädessä. En tiedä mistä se johtuu, mutta vaikka mittasuhteiden puolesta M6 on lähes identtinen M9:n kanssa, M6 tuntuu pienemmältä ja istuu käteen paremmin.
  • Suljinäänet <3.
  • Todella kovalaatuinen ja jämerä runko. Tämä tuntuu kädessä kameroiden Rolexilta.

Huonot puolet:

  • Liian pieni suljinaikarulla. Siihen ei yllä kovin helposti, kun kamera on silmällä. Tässä mielessä Leica M6 TTL voisi olla parempi.

Viikon ammuskelun jälkeen en yhtään ihmettele, miksi M6 on edelleen filmiharrastajien suosikki.

Lomo Smena-8

Kameraharrastus otti taas uuden askeleen. Voisi kuvitella, että askel on taaksepäin, koska ostin filmikameran. Enkä mitä hyvänsä filmikameraa, vaan Lomo Smena-8:n. Se on siis kaikkinensa aivan hirveä romu, täysin mekaaninen ja vailla minkäänlaista automatiikkaa (se oli underdog ja sinä vuonna kun se tuli ulos kolhoosin tehtaalta, vuonna 1965). Olin etsiskelemässä hieman erilaista vempelettä (esimerkiksi Rollei 35 tai Petri 35), mutta kameraliike oli myynyt edellisen juuri viime viikolla. Sen sijaan kauppias veti hatusta jäniksen: tämä kyseinen kamera oli ollut avaamattomassa pakkauksessa valmistusvuodestaan saakka. Hintakaan ei päätä huimannut.

Lomo Smena 8

Miksi kukaan valokuvaisi filmikameralla?

Katselin tuossa Lightroomin arkistoja, ja näyttäisi siltä että 100 000 otoksen raja alkaa tulemaan vastaan. 99 % niistä on digikuvia, ja seassa on joitain skannauksia filmeistä. On tullut ammuskeltua kuvia Canonilla, Olympuksella, Sonylla, Fujilla, Leicalla – ja tietenkin puhelimen kameralla. Kaiken tohinan ohessa kameroiden koko ja kapasiteetti on kasvanut, ja samalla tietenkin myös kuvien laatu (ehkä). Kun kuvia on harrastelupohjalla kertynyt tuon verran, alkaa olemaan itselle jo melko selvä että mistä ne kiksit kuvauksessa tulevat. Päädyin tälle tielle oikeastaan sinä päivänä, kun ostin fujix 100:n. Se olikin vain porttihuume Leicoihin, mikä alkoi tuntua aika kipeästi kukkaron päälle. Huomasin melko nopeasti, että mitä vähemmän automatiikkaa, sitä mukavampaa puuhaa se kuvaaminen on.

Ja tässä sitä ollaan. Kävin edellisen kerran kehittämässä filmejä kuva-Paijulassa viime vuosituhannella. Jotenkin oli kodikasta tulla samaan liikkeeseen jättämään filmirullat kehitettäväksi.

Entä miten ne kuvat onnistuivat? Ihan niin hyvin kuin oletinkin. Täysiä failureja kaikki. Ihania epäonnistumisia!

First batch

Veitsi kurkulla – kaunis on maailma

Olen ajellut partaani nyt puolitoista vuotta safety razorilla, ja isompia havereita en ole sillä vielä saanut aikaiseksi. Ajojälki on ollut mahtava, ja alkuahdistuksen jälkeen ajosta on tullut hyvin luontevaa. Sen lisäksi että hienomotoriikka on vähän kehittynyt, ei ole kauheasti tarvinnut pistää massia Giletten kalliisiin vaihtoteriin tai partavaahtoon. Sama saippuapalakin on kestänyt jo puolitoista vuotta (!), ja vasta nyt pääsen kaverin itse tekemän saippuan kimppuun (kyllä, jotkut tekevät itse oman saippuansakin).

Nyt sitten päätin siirtyä seuraavalle tasolle. Joulupukki toi tilauksesta klassisen partaveitsen (straight razor tai cuthroat razor).

Boker Extra Hollow Ground

Kyseinen veitsi on Bokerin 4/8” Extra Hollow Ground luukahvalla. Sen lisäksi pukki toi stropin (nahkahihna), jolla terää liipaistaan parikymmentä kertaa ennen operaatiota. Se ei ole varsinaista hiomista, mutta suomenkielistä vastinetta en oikein keksi. Tarkoituksena on vaan pistää metallin hampaat oikeaan suuntaan. Muut tarvikkeet minulla jo olikin hankittuna (Herrainpukimosta, tietenkin).

Miksi sitten riskeerata herkkä hipiänsä hiton terävällä veitsellä sohimalla?

  1. Ajojälki on sileämpi kuin vauvan hanuri.
  2. Iho ärtyy vähemmän kuin sähkö- tai 10 terän ihmejärjestelmällä.
  3. Säästää rahaa kun ei tarvitse ostella Giletten yms. kalliita vaihtoteriä.

Kaikki nuo kohdat olivat tietenkin pelkkää paskapuhetta. Todellinen syy on for shit and giggles ja koska voin. Olen vanhemmiten huomannut, että elämässä on vähän liiankin helppoa tehdä asioita vain ohimennen ja kevyesti. Parta ja parran ajaminen ovat selkeä osa omaa miehuuden käsitettä, ja tuntuu jotenkin hyvältä vain käyttää siihen vähän aikaa ja vaivaa. Olkoon tämä oma hiljainen protestini kiireelliselle elämälle.

Ensimmäiset pari ajokertaa olivat yhtä jännitysnäytelmää. Isojen poikien ohjeita noudattamalla onnistuin leikkelemään vain sitä mitä pitikin. Tärkeintä on huolehtia, että 1) veitsi on oikeasti terävä, 2) naamassa on riittävästi saippuaa ja muutenkin karvat ovat pehmeitä, 3) ei aja vasten karvaa ja 4) ei hosu. Sen lisäksi veitsen kanssa täytyy olla samaan aikaan varovainen ja määrätietoinen – ei voi kiirehtiä liikaa, mutta ei voi myöskään olla epävarma ja antaa käden täristä. Jos tekee sivuttaisliikkeitä – leikkaa naamaansa. Jos veitsi on väärässä kulmassa – leikkaa naamaansa. Jos veitsi on liian tylsä – leikkaa naamansa. Ja niin edelleen. Sen verran ensimmäisillä vedoilla jännitti, että en edes huomannut kun tukisormi oli silmämunan kanssa samassa kuopassa.

Nyt kun vielä oppisi ajamaan partaveitsellä kunnolla ennen kuin leikkaan korvan tai nenän irti.

Kaikki kirjoitukset löytyvät blogiarkistosta.