Murhasimulaattori! Nuoriso pilalla!

Ylen päätös näyttää telkkarissa Counter Striken finaali nosti odotetusti mielensäpahoittajien paskamyrskyn. Luulin jotenkin, että tämä tietokonepelaaminen-mädättää-aivot-ja-pilaa-nuorison -asenne olisi jäänyt jo jonnekin 90-luvulle. Ei näköjään. Vanhemman ikäpolven tunkkaiset asenteet puskevat läpi edelleen (on  hieman huvittavaa kun joutuu puhumaan tietokonepelien vastustajista ”vanhempana ikäpolvena”, vaikka oma mittari lähenee neljääkymmentä…).

Peliverkkareiden repiminen tuntuu omasta näkökulmasta todella mysteeriseltä, koska itse olen oppinut erilaisista peleistä paljon.

World of Warcraftissa opin enemmän arkienglantia kuin lukiossa tai peruskoulussa konsanaan – enkä puhu kieliopista. Opin keskustelemaan ja kirjoittamaan nopeasti, ja tutustuin samalla hyvin erilaisiin ihmistyyppeihin ympäri maailmaa. Eikä mikään ole ollut niin opettavaista yrittäjän uralleni kuin kokemus killan pyörittämisestä tai raidien järjestämisestä virtuaalimaailmassa. Siellä tulivat tutuksi hienot ihmiset, selkäänpuukottajat, taloudelliset haasteet, sovittelutaidot, neuvottelukyky, aikataulutus, huutokauppojen markkinatalous ja logistiikan perusteet – joitain selkeimpiä mainitakseni. Missä muualla tällaisia taitoja voi oppia ennen työelämää? Peruskoulussa? Salli mun nauraa.

Esimerkiksi shakki on arvostettu ja perinteikäs peli. Valideja siirtoja on käsittämätön määrä ja siirtojen miettiminen saa helposti aivot solmuun. Shakki on kuitenkin senioreiden horkkaista puistokävelyä verrattuna vaikka StarCraftiin. Pelaajana joudut toimimaan samaan aikaan usealla eri tasolla pärjätäksesi edes välttävästi julkisissa matseissa – ja siltikin luultavasti päädyt ottamaan turpaasi melkein joka kerta.

Sen lisäksi että peli on stressaavaa (ei ole vuoroja kuten shakissa, vaan jokainen sekunti ratkaisee), joutuu samaan aikaan keskittymään strategiaan, taktiikkaan, logistiikkaan, tuotantoaikoihin, ajan kulumiseen ja talouteen (ja valuuttoja ei ole vain yksi, vaan kaksi). Taisteluissa joudut keskittymään taktiikan lisäksi yksittäisten yksiköiden mikromanagerointiin (kaikilla yksilöillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja ns. counterit – ja yksiköitä voi tietenkin päivittää eri tasoisiksi, mikä myös vaikuttaa taistelutehokkuuteen). Tämä kaikki tapahtuu samaan aikaan kun partioit ja suunnittelet seuraavaa siirtoasi tai reagoit vihollisen liikkeisiin. Koko matsin ajan tietenkin pelaat hermopeliä vastustajan kanssa ja yrität saada vastustajan epätasapainoon.

Eivätkä StarCraftin välttämättömät taidot ole vain korvien välissä. Myös hienomotoriikan täytyy olla kunnossa. Jos klikkaat väärään pikseliin, saatat hävitä ratkaisevan taistelun ja mahdollisesti samalla koko matsin. Ja tiesittekö, että ollaksesi vaikka kohtalainen Zerg-pelaaja sinulla täytyy olla yli 60 APM (actions per minute, eli toimintoja minuutissa) nopeus? Kiihkeimpien taistelujen aikana APM kipuaa helposti 300:aan. Aika tiuhaan saa hiiri liikkua ja näppis napsua, että pääsee samaan tavallisessa toimistotyössä.

Ja milloin viimeksi olet pelannut shakkia moninpelinä?

TV:ssä näytetty CS:GO oli virkistävä tuulahdus uudesta ajasta. Luulen, että moni lähetystä seurannut tunsi ensimmäistä kertaa saaneensa vastinetta pakolliselle Yle-verolle – sille samalle jolla on kustannettu kaikenlaisten ping-pongien televisioinnit ja Turkan taidefilmit jo vuodesta pettuleipä.

Tietokonepelien huonoista puolista on lässytetty lapsuudestani lähtien. Voitaisiinko unohtaa jo pelien uhkakuvista huolehtiminen ja siirtyä seuraavan ilmiön demonisointiin? Vai oliko sosiaalisen median harmilliset vaikutukset nuorisoon jo liian kaluttu aihe?

Pitäkää seniorit käpylehmänne, mä menen pelaamaan nyt Dotaa. Ihan keskellä päivää.

The Dragonborn Comes livenä – huh huh

Score_flyer_A6.cdrOlin kuuntelemassa viime viikolla Score-konserttia. Score on Orvar Säfströmin ja Magnus Johanssonin luoma konsepti, jossa soitetaan vain pelimusiikkia. Turun filharmoninen orkesteri soitti mahtavia yhdistelmiä mm. Call of Dutystä, Halo 2:sta, Super Mariosta, Final Fantasysta ja Skyrimistä. Pakkohan sinne oli mennä, kun tilaisuus tuli.

Sabina Zweiacker pääsi ääneen vain muutaman kerran, mutta ääni oli todella pysäyttävä. Vaikka kuinka upottaisi rahaa kalliisiin hifijärjestelmiin, aito asia on Aito Asia. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä.

Oma ehdoton suosikkini on tietenkin Skyrimin The Dragonborn Comes. Oheisessa videossa Malukah vetää biisin sen verran pysäyttävästi, että suorastaan ahdistaa.

15 peliä

Facebookissa kiertää meemi, jossa pitää listata 15 tärkeintä peliä asiaa tarkemmin miettimättä.

  1. World of Warcraft: peliaika on varmaan 1 – 2 vuotta. Tunnen edelleen vanilla-WOW:n kartat ja paikat paremmin kuin Turun keskustan. En uskalla asentaa clienttia, kun pelkään jääväni uudestaan koukkuun.
  2. Golden Axe: tästä alkoi värillisen tietokonegrafiikan aikakausi omalla kohdallani. Ikinä en päässyt jättiläisiä pidemmälle.
  3. Command & Conquer: kieli poskella, mutta rts-pelien ensimmäinen kuningas.
  4. Deus Ex: ehkä tunnelmaltaan eniten koskettava.
  5. Myth: tylyin tunnelma ever.
  6. Baldur’s Gate: ensimmäinen RPG johon jäin koukkuun.
  7. Diablo: ranteet huutavat hoosiannaa vieläkin.
  8. Halo: ensimmäistä kertaa korkealla avaruuden sfääreissä.
  9. Mass Effect: wow.
  10. WarCraft: tästä lähti koko WoW:n lore.
  11. Unreal Tournament: ainoa peli, jossa vaimoni on kyykyttänyt minua kunnolla.
  12. Call of Duty: aivot naulaan ja menoksi.
  13. StrarCraft: esport, jonka aloin ottaa vähän liian vakavasti.
  14. Dota 2: esport, johon tutustuin vasta viime vuonna. ”How could have I missed that!”
  15. Fallout: missään pelissä en ole nauranut niin paljon.

Aika vahvasti on Blizzardin pelit edustettuna. Paljon jäi hyviä pelejä pois listalta (Mortal Combat, Max Payne, Dragon’s Age, Doom, Ghost Recon ja Civilization), mutta kaikkea ei mahdu niin ei voi mitään.

Why I stopped playing StarCraft 2

It pains me to say this, but I just suck in SC2. I love the game and all, but it is just so painful to play competitive game when you hit the physical and other limits.

Main reasons:

  • I just don’t have the time. Having a kid (and second one on the way) and a company to run takes just too much time for anything more than a 1 hour a day (and even that is a random thing). That amount of hours is never going to be enough in SC2, even in the gold league.
  • I am too old. It is a reality, that after 25 years physics just go downhill. And I don’t mean just muscles, metabolism, regeneration of cells and stuff. My reaction times are getting slower and slower, and sleep deprivation (see bullet point 1) just slows you down more. You just cant make it above the gold league without a reasonable APM.
  • SC2 just doesn’t feel fun. This one is hardest to explain. When I played StarCraft 1 with my buddies (ancient history), every game was very different. There were no progamer videos on YouTube (no YouTube!), no build orders on the internet (well, there was an internet, kinda). We just figured out how the stuff worked. Sometimes someone came up with a hilarious strategy, and he rotflstomped the rest of us. Now it is just hectic standard builds with proper responses and counter builds. I loved the SC2 beta, though. Everything was new, and you could actually explore new possibilities and strategies. Now everything is explored and figured out.
  • Retarded laddering mechanism. For example, in some competitive games there is a global rank, so everyone knows their exact rank compared to the rest of the world. It may seem discouraging at first, but it is way better than the SC2 division model. There is just no way of knowing how good you are compared to the rest of the community.
  • Guaranteed dose of losing 50 % of the games. WTF is that? I understand that the game algorithms are trying to match players about equal skill levels against each other. But consider this: who in their right mind would want to do sports, if the system would enforce you to always compete some random dude that has a 50 % chance of winning (chosen from the global pool of players)? On top of that, the matchmaking and ladder promotion system is obscured on purpose, so that there is no way of knowing why the opponent was chosen. I ended multiple times to play against diamond players when I was on bronze. So, even when my ”place” was in bronze, system matched me against wayyy better ranked players. It felt that the system decided that I needed to lose more. How fun is that?

My best rank ever on StarCraft 2 was Diamond league, division rank 2, and I am proud of that achievement. Above that, it would have been in Masters. I know that I will never going to achieve that (unless I just ignore my family totally or something). It makes me sad, but at the same time, I feel relieved. You see, after Masters, I would have wanted to climb to Grand Masters, and so on. And that would have been even more demanding and hard.

diamond2

StarCraft 2 is a highly competitive e-sport, and I just cant dedicate enough time and energy to achieve my goals. From now on, I will just play some easier games like the other old timers do (I tried Dota 2, which is a quite competitive too, but I don’t think that I will get too deep in that, either).

It was fun as long as it lasted. Awesome game overall.

Kaikki kirjoitukset löytyvät blogiarkistosta.