Muistatko sinä ensimmäisen tietokoneesi?

Tämä nyt tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, mutta olen aina ollut kunnon nörtti. Silmälasejani ei ole tarvinnut turpiinottamisen jäljiltä toki teippailla yhteen, mutta se johtuu vain siitä, että olin niin fiksu että laitoin lasit aina suojaan ennen kuin rystypurilaisen tarjoilu alkoi. Tämä oli aivan perusruokavaliota nörteille 80-luvun Kuopiossa. Ja mikä onkaan nörtimpää kuin tietokoneet.

Kansantalouden suhteen elettiin kai melko ok aikaa, mutta ei se arjessa ihan kauheasti näkynyt. Maistoin pizzaa ensimmäisen kerran joskus 1988, ja sitä ennen suurinta herkkua lähikaupasta olikin jauhoinen lauantaimakkara. Virastoissa ja toimistorakennuksissa haisi vielä tupakka, ja betonikolhoosit olivat edelleen suosittu arkkitehtuurin ilmentymä (näin jälkikäteen ajateltuna aikakausi kuulostaa ihan Neuvostoliitolta). Tuon ajan tietokoneet olivat enemmänkin kehittyneitä sähkökirjoituskoneita, ja varsinaisia tietokoneita alkoi hiljalleen ilmestyä eri muodoissaan vähän varakkaampiin perheisiin ja yrityksiin.

Ensimmäisen kerran pääsin käpälöimään oikeaa tietokonetta kummisetäni toimistolla. Sen verran kova veto oli tietokoneiden suuntaan, että muiden tuijottaessa telkkaria hipsin viihdyttämään itseäni taulukkolaskentaohjelmalla. Oli melko futuristinen olo, kun junttasi koneeseen lerpun ja sai palkkioksi eteensä vilkkuvan komentotulkin. Komentoriville pystyi kirjoittelemaan vaikka mitä, ja jos kävi tuuri, löysi jonkun komennon joka oikeasti tekikin jotain. Ja jos kävi oikein hyvä tuuri, se samainen komento ei pyyhkinyt koko lerppua tyhjäksi.

Vaikka komentotulkin käskyttäminen olikin mitä mielenkiintoisinta puuhaa, vastannee se nykyasteikolla viihdyttävyydeltään vähän samaa kuin kasaisi räkätapeilla käpylehmiä. Vihreässä näyttöpäätteen valossa kylpiessäni kuitenkin päätin, että jotenkin tähän tietokonemaailmaan on päästävä mukaan. Ja koska oikeaan tietokoneeseen ei ollut varaa, hommasin heti tilaisuuden tullen kirpparilta käytetyn funktiolaskimen (taisi olla Casio FX-7000G) pahinta tietokonekuumetta helpottamaan.

Laskin oli pienissä näpeissä sen verran iso, että sitä saattoi pitää sopivasti virittyneellä mielikuvituksella oikeana tietokoneena (ja nykyään ei tarvitse edes kuvitella). Sen lisäksi että laskimella pystyi laskemaan kaikenlaista, sillä pystyi myös piirtämään. Siis pystyi, jos osasi ensin kirjoittaa kaavan, jonka mukaan laskin sitten piirsi kuvaajan t-o-d-e-l-l-a-h-i-t-a-a-s-t-i. Funktiolaskimen käyttäminen piirto-ohjelmana oli kuitenkin hieman haastavaa, ja piirtelyn lomassa kului patteripaketti jos toinenkin erilaisia käyriä opetellessa. Eipä tosin mennyt aivokapasiteetti hukkaan, kun yritti hahmotella sopivan muotoisia sekundäärisiä sukupuoliominaisuuksia sinikäyriä säätämällä.

Tämä on nätti tapa kertoa, että piirtelin taskulaskimella tissikuvia. 

Fallout 4 – verta, hikeä ja vähän lisää verta

SISÄLTÄÄ SPOILEREITA!

Sain viimein pelattua Fallout 4:n läpi. Sarjan ensimmäiset kaksi osaa olivat mielestäni oikein mainioita, mutta kolmosen jätin kesken. Se oli vain yksinkertaisesti liian ruma. Nelonen on vähän parempi, mutta ei sekään niin kaunis ole kuin esimerkiksi Witcher 3.

No, ehkä “kaunis” on vähän kaukaa haettua. Falloutin maailma ei nimittäin ole kaunis. Itse asiassa, kaikki on limaista, likaista, pölyistä, säteilyn raiskaamaa ja ruosteista. 80 pelitunnin jälkeen teki mieli mennä säteilyn poistavaan suihkuun. Siis toki 80 tunnin jälkeen se tekisi hyvää muutenkin, mutta Falloutin maailma on vain niin… pölyinen. Sen lisäksi maailma on brutaali ja toivoton, mikä tuo hommaan oman perusmakunsa.

Ihmishahmot ovat teknisesti ihan saakelin rumia. Oikeasti, kaikki hahmot näyttävät siltä kuin niillä olisi suun sisällä asennettuna joku sadan lumenen hehkulamppu. Välillä tuntui että kyseessä oli joku hammastahnavalmistajan piilomainontatrikki! Myös kontrollit ovat helvetin bugisia. Näkee että koko peli on suunniteltu sormivammaisille konsolipelaajille. Sen lisäksi pelissä tulee vastaan tuon tuostakin Bethesdan peleille tyypillisiä bugeja — tässä todellisuudessa lentävät lehmät, seinän sisälle pakenevat mutantit ja ilmassa pyörivät ämpärit ovat business as usual.

fallout1
Suurin osa ajasta kuluu omaa asetta katsellessa.

Kenen kanssa kuljet, sen kamoja kannat

Kumppaninvalinta on – kuten todellisessakin elämässä – tärkeä ja huolellisuutta vaativa prosessi. Falloutissa tulee vastaan tuon tuostakin erilaisia hahmoja, jotka haluavat lähteä kanssasi mukaan tallaamaan radioaktiivista jättömaata. Tarjolla on synteettisiä humanoideja, supermutantteja, fanaattisia paladiineja — ja koira. Ihmiset ovat pääsääntöisesti parhaita seuralaisia, koska ne jaksavat kantaa mukavasti kaikkea ylimääräistä roinaa jota omat hennot polvet eivät kestä. Ihmisseuralaisissa on tosin se rasittava puoli, että ne kaipaavat huomiota ihan koko saamarin ajan. Tuon tuostakin joutui uppoutumaan paladiinin tunne-elämän saloihin kesken kiivaimman tulitaistelun.

“Kyllä, minustakin on ihan helvetin kiva että tallataan tätä tuhoutunutta Tellusta yhdessä, mutta voisitko nyt saatana suksia helvettiin sen miinan päältä ettei molemmat muututa supermutanttien leipälevitteeksi?”

On vain tietty määrä minkä verran ruikutusta kestää, joten aika nopeasti palasin pelin parhaaseen kumppaniin — saksanpaimenkoiraan nimeltä Dogmeat. Sen lisäksi että tyyppi ei valita mistään, se oli erityisen etevä löytämään kaikkea kivaa. Siinä missä kultaiset noutajat ja puudelit osaavat noutaa palloja ja joissain tapauksessa lehtiä, Dogmeat on toista maata. Se osaa löytää vihollisia, arvoesineitä ja tuon tuostakin se tulee etsintäreissuilta raketinheitin hampaissaan. Mitä muuta isäntä voi toivoa?

Ai niin, sanoinko muuten että Dogmeat on tehokas tappokone? Kaveri roikkui pahisten perslihaksissa sen verran usein, että hetken aikaa pelkäsin sen jo päässeen ihmislihan makuun.

Dogmeatin lempiruoka on Raider.
Dogmeatin lempiruoka on Raider.

Oman autenttisuuden peliin toi sekin, että oma piski piereskeli ja jahtasi mielikuvitusjäniksiä tietokonepöydän alla. Olin sotkea alushousuni useammankin kerran, kun Osmo-koira sai unissaan raivokohtauksen samalla kun hiippailin pikselipiskin kanssa vaarallisilla alueilla.

Minkälaista mörssäriä saisi olla?

Pelissä on Falloutille tyypilliseen tapaan järkyttävä arsenaali erilaista aseistusta. On pistoolia, kivääriä, puukkoa, lautaa, biljardikeppiä, laserpistoolia, moottorisoitua nyrkkirautaa, rautatienaulapyssyä, liekinheitintä, minigunia ja niin edelleen. On se kumma jos arsenaalista ei jotain mielekästä löydy.

Omat suosikkini olivat pelin loppua kohden rautatienauloja räiskivä heitin ja alien blaster. Alien blasterin sai joskus aikaisemmissa Fallouteissa vain hirvittävällä tuurilla, tässä versiossa sen saa vain kävelemällä oikeaan paikkaan. Räiskin kaikki kudit tietenkin innoissani alta aikayksikön, ja jouduin sitten odottelemaan kymmeniä leveleitä siihen asti, että sain pistoolin energiamodin vaihdettua.

Erityismainintansa ansaitsee MININUKE. Falloutin kehittäjätiimissä on hetki ilmeisesti mietitty, että mikä olisi mahdollisimman ylilyövä jöötipyssy. Lasergatlingit, raketinheittimet ja liekinheittimet kun ovat selkeästikin olleet liian kesyjä. “Päädyttiin sitten ydinaseeseen mutta annettiin sille nimeksi MINInuke, niin se ei kuulosta kauhean pahalta”. Eipä.

Koska hahmoni seilasi koko pelin ihan tuurilla, se tarkoitti että sain suhteellisen helposti käyttööni melkoisen omaisuuden, eikä kudeista ollut pulaa. Säästelin mininukeja ihan suotta isojen mörköjen varalle. Loppua kohdin aloin kylvämään nukeja samalla antaumuksella kuin eduskunnassa vaalien alla solvauksia. Huomasi että peli alkoi lähestyä käyttöpäivänsä loppua, kun aloin listimään satunnaisia supermutanttejakin sienipilvellä.

Niille joilla on jo kaikkea – taktinen olalta ammuttava mininuke tekee selvää isommistakin öttiäisistä.
Niille joilla on jo kaikkea – taktinen olalta ammuttava mininuke tekee selvää isommistakin öttiäisistä.

Liikaa verta? Laitetaan vielä vähän lisää.

Väkivaltaa on pelissä tietenkin ihan älyttömästi ja se on liitoiteltua. Viholliset räjähtävät, vuotavat kuiviin, höyrystyvät, naulautuvat seiniin ja muuttuvat vihreäksi limaksi. Tämän ei tietenkään pitäisi olla kenellekään Fallouttia pelanneelle yllätyksenä. Luulen että joku taho joutuu kohta keksimään oman luokituksena Falloutin väkivalta-asteikolle.

Pelistä voi yrittää selvitä toki mahdollisimman vähällä väkivallalla, mutta suurimman osan ajasta se on turha toive. Veri lentää, ja voit vain päättää onko se omaasi vai vihollisten. Ja muistinhan mainita, että Falloutin joutomailla lähes kaikki ovat potentiaalisia vihollisia?

Hahmolle voi jakaa pisteitä erilaisten statsien välillä, ja yleensä ihmiset valitsevat perinteiset strength/agility/intelligence tai jotain näiden yhdistelmiä. Mutta ehei, en minä. Päätin jo heti alusta pelata hahmoa, jolla on hirvittävä munkki. Hahmoni on kuin Hannu Hanhen raggari isoveli, joka rollottelee apokalyptisen maailman halki critical hittejä ja solvauksia jakaen. Kun asenne on oikea, jokaisen oven takaa löytyy pullonkorkkikätkö tai vähintään kilo ammuksia.

Sen lisäksi olen huomannut, että tuurihaukan kanssa on yksinkertaisesti mukavampaa pelata. On sanoinkuvaamattoman tyydyttävää, kun ohraisesta paikassa selviääkin pelkällä säikähdyksellä pahiksen ampuman luodin ottaessa kuolettavan kimmokkeen omaan otsalumpioon.

Aijai. Raideria osui taas naamaan.
Aijai. Raideria osui taas naamaan.

Joutomaan ainoa sipuli oli silmässä

Tarinasta sen verran, että se meni tällaiselle suht tuoreelle isälle vähän liiankin ihon alle. Hahmon primus motor on löytää oma poikansa, joka vietiin häneltä nenän edestä — samalla kun vaimolle tarjoiltiin lopullista unilääkettä ysimillisen buranan muodossa. Ei ihan hirveän syvältä tarvinnut empatiaa kaivaa ja tarina alkoi vyöryä loppua kohti ihan itsestään.

Tunteet olivat sen verran pinnassa, että yhdessä kohtaa piti vähän ottaa takaisin tallennuksesta, koska tuli vedettyä pahiksena pitämääni tyyppiä keskustelunavauksena suoraan pistoolilla silmien väliin. Hieman kirpaisi, kun selvisi että se olikin oma poika – vanhentuneena sellaiset 60 vuotta.

Kun alkusäikähdyksestä selvittiin, pitikin jo valita pikkuhiljaa kenen puolella oikein on. Olen tällainen perusjölliäinen, joten valitsin tietenkin liittolaiseksi oman pojan liittoutuman. Ja koska Falloutin kehittäjät ovat vittumaisia sadisteja, pelin loppumetreillä joutuu päättämään kenen joukossa seisot – ja yleensä se tarkoittaa että joutuu listimään muut kilpailijat. Myönnän tunteneeni melkoista katumusta entisten liittolaisten ruumiiden päältä kävellessäni. Ainakin pari kokonaista sekuntia. Sitten keskityin kaivelemaan kavereiden taskuista kaikki irtonaiset pullonkorkit ja ammukset.

Vaikka joutomaalla ei juurikaan sipuli kasva, silmiä kirveli hieman joissain kohdissa. Tuli kuitenkin luettua useimmat sivutarinat läpi ihan ajatuksella, ja kun näki pienten ihmisten hautapaikkoja piti käydä vähän halipussaamassa omia nukkuvia pikkumiehiä. Sitten jaksoikin taas juosta joutomaalla puukko hampaissa ja sormi liipasimella kostonhimosta nykien.

Hyvät, pahat ja helvetin rumat

Fallout oli juuri sitä mitä sen pitikin: ruma, toivoton ja armoton. Pelistä jäi kokematta melko paljon, ja luulen että joudun pelaamaan sen jossain vaiheessa uudestaan läpi hieman erilaisella hahmolla. Vaihtoehtoja onneksi riittää. Seuraavaksi varmaan kokeilen jotain helvetillistä sekasikiötä, jolla on Sarasvuon karisma ja Bull Mentulan lihaksisto. Päälle kun ripottelee vielä mieltymyksen isoihin aseisiin, voi olla melko mielenkiintoiset peliajat edessä…

Tällainen Wanha Pieru ei jaksa enää peleistä innostua samanlaisella sydämenpalolla kuin joskus nuorempana, mutta aina välillä sitä jää ihan kympillä koukkuun. Fallout 4 oli elämys, joka jää takaraivoon varmasti vähäksi aikaa. Vahva suositus.

Murhasimulaattori! Nuoriso pilalla!

Ylen päätös näyttää telkkarissa Counter Striken finaali nosti odotetusti mielensäpahoittajien paskamyrskyn. Luulin jotenkin, että tämä tietokonepelaaminen-mädättää-aivot-ja-pilaa-nuorison -asenne olisi jäänyt jo jonnekin 90-luvulle. Ei näköjään. Vanhemman ikäpolven tunkkaiset asenteet puskevat läpi edelleen (on  hieman huvittavaa kun joutuu puhumaan tietokonepelien vastustajista ”vanhempana ikäpolvena”, vaikka oma mittari lähenee neljääkymmentä…).

Peliverkkareiden repiminen tuntuu omasta näkökulmasta todella mysteeriseltä, koska itse olen oppinut erilaisista peleistä paljon.

World of Warcraftissa opin enemmän arkienglantia kuin lukiossa tai peruskoulussa konsanaan – enkä puhu kieliopista. Opin keskustelemaan ja kirjoittamaan nopeasti, ja tutustuin samalla hyvin erilaisiin ihmistyyppeihin ympäri maailmaa. Eikä mikään ole ollut niin opettavaista yrittäjän uralleni kuin kokemus killan pyörittämisestä tai raidien järjestämisestä virtuaalimaailmassa. Siellä tulivat tutuksi hienot ihmiset, selkäänpuukottajat, taloudelliset haasteet, sovittelutaidot, neuvottelukyky, aikataulutus, huutokauppojen markkinatalous ja logistiikan perusteet – joitain selkeimpiä mainitakseni. Missä muualla tällaisia taitoja voi oppia ennen työelämää? Peruskoulussa? Salli mun nauraa.

Esimerkiksi shakki on arvostettu ja perinteikäs peli. Valideja siirtoja on käsittämätön määrä ja siirtojen miettiminen saa helposti aivot solmuun. Shakki on kuitenkin senioreiden horkkaista puistokävelyä verrattuna vaikka StarCraftiin. Pelaajana joudut toimimaan samaan aikaan usealla eri tasolla pärjätäksesi edes välttävästi julkisissa matseissa – ja siltikin luultavasti päädyt ottamaan turpaasi melkein joka kerta.

Sen lisäksi että peli on stressaavaa (ei ole vuoroja kuten shakissa, vaan jokainen sekunti ratkaisee), joutuu samaan aikaan keskittymään strategiaan, taktiikkaan, logistiikkaan, tuotantoaikoihin, ajan kulumiseen ja talouteen (ja valuuttoja ei ole vain yksi, vaan kaksi). Taisteluissa joudut keskittymään taktiikan lisäksi yksittäisten yksiköiden mikromanagerointiin (kaikilla yksilöillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja ns. counterit – ja yksiköitä voi tietenkin päivittää eri tasoisiksi, mikä myös vaikuttaa taistelutehokkuuteen). Tämä kaikki tapahtuu samaan aikaan kun partioit ja suunnittelet seuraavaa siirtoasi tai reagoit vihollisen liikkeisiin. Koko matsin ajan tietenkin pelaat hermopeliä vastustajan kanssa ja yrität saada vastustajan epätasapainoon.

Eivätkä StarCraftin välttämättömät taidot ole vain korvien välissä. Myös hienomotoriikan täytyy olla kunnossa. Jos klikkaat väärään pikseliin, saatat hävitä ratkaisevan taistelun ja mahdollisesti samalla koko matsin. Ja tiesittekö, että ollaksesi vaikka kohtalainen Zerg-pelaaja sinulla täytyy olla yli 60 APM (actions per minute, eli toimintoja minuutissa) nopeus? Kiihkeimpien taistelujen aikana APM kipuaa helposti 300:aan. Aika tiuhaan saa hiiri liikkua ja näppis napsua, että pääsee samaan tavallisessa toimistotyössä.

Ja milloin viimeksi olet pelannut shakkia moninpelinä?

TV:ssä näytetty CS:GO oli virkistävä tuulahdus uudesta ajasta. Luulen, että moni lähetystä seurannut tunsi ensimmäistä kertaa saaneensa vastinetta pakolliselle Yle-verolle – sille samalle jolla on kustannettu kaikenlaisten ping-pongien televisioinnit ja Turkan taidefilmit jo vuodesta pettuleipä.

Tietokonepelien huonoista puolista on lässytetty lapsuudestani lähtien. Voitaisiinko unohtaa jo pelien uhkakuvista huolehtiminen ja siirtyä seuraavan ilmiön demonisointiin? Vai oliko sosiaalisen median harmilliset vaikutukset nuorisoon jo liian kaluttu aihe?

Pitäkää seniorit käpylehmänne, mä menen pelaamaan nyt Dotaa. Ihan keskellä päivää.

Titanfall

unnamed-3

Olen pelaillut parin viikon aikana satunnaisesti Titanfallia. Kerron heti alkuun, että se on viimeistelty, hyvä peli. Se on sellainen kuin Call of Dutyn alkuperäisiltä tekijöiltä voisi olettaakin. Kontrollit toimivat, bugeja ei juurikaan ole ja kaikki on kaunista. Pelimekaniikassa ei ole ikäviä yllätyksiä.

Pelin parhaimpia ominaisuuksia on tietenkin mech- anteeksi titaanit, joita alkaa satamaan taivaalta sitä mukaa kun saa kerättyä osumia ja tappoja. Titaanit voi jättää automaatille (joka yllättäen on aika fiksu) tai hypätä kyytiin. On kieltämättä pikkuisen kolea fiilis, kun titaanin kontrollit aukeavat nenän eteen. Suurimman osan ajasta tykkäsin vain juoksennella titaanillani pitkin kenttää liiskoen vastapuolen pikkurobotteja nauraen ilkeästi.

Toinen hieno piirre on pilottien kyky juosta pitkiäkin matkoja pitkin seiniä. Tämä mahdollistaa melkoisia parkour-komboja, jotka yhdistettynä vaikka kranaattien kylvämiseen vihulaisten päälle aiheuttaa spontaaneja tyydytyksen tunteita. Paras hetkeni on ollut, kun juoksin pitkin seinää vihollisen titaanin niskaan, tuhosin titaanin rodeolla, hyppäsin sen jälkeen räjähdyksen voimasta seuraavan titaanin niskaan, tuhosin senkin, ja sitten hyppäsin lennosta sisään omaan titaaniin. Kaikki tämä ilman että jalat koskivat kertaakaan maata. Lievä Matrix-fiilis.

No ok, pari grudgeakin löytyy.

  • Kampanja on hajuton, mauton ja kliininen. Minulle oli ihan sama, vaikka konfliktin molemmat puolet olisivat delanneet.
  • Asetyypit ja damage. Pelin tehokkain tarkkuuskivääri vaatii kaksi keskikehon osumaa, mutta jumpkick teloo välittömästi. Häh? Ymmärrän että pelissä pitää olla melee-tyyppinen hyökkäys, mutta jotain rotia nyt sentään.
  • Hardcore-moodin puuttuminen. Pelintekijät ovat todenneet, että peliin ei tule hc-moodia. 
  • Jänispelaajien nuoleskelu. Myös tämä peli on tehty jänispelaajia varten. Siis tyyppejä, jotka hyppivät ympäriinsä kuin kiimaiset jänikset, ja valittavat tarkka-ampujia camppereiksi. Tätä vahvistaa edellisten kohtien lisäksi seinillä juoksentelu.
  • Haulikot. Oikeasti, haulikot ja SMG:t ovat jokaisen fps-pelin p*rsereikä, joilla kompensoidaan energiajuomakoomassa olevien finninaamojen käsien tärinää. Ja tietenkin pistooli on pelin paras tarkkuuskivääri.

Oikeastaan vain hc-moodin puuttuminen takaa sen, että en kauaa jaksa Titanfallia pelailla. Veikkaan että pelille muodostuu oma fanaattinen käyttäjäkuntansa, mutta itselle siitä tuskin tulee vakiseuralaista.

Kaikki kirjoitukset löytyvät blogiarkistosta.