Leica M6

Liha on heikko. Välillä suorastaan ahdistaa, miten helposti sitä irtaantuu vanhoista laitteista ja himoaa uusia. G.A.S. (Gear Acquisition Syndrome) elää vahvana. Räpsittyäni pari rullaa Lomolla tajusin, että filmin veto on todella kova. Sain JAS-kamerasta sen verran hyvän tarjouksen Leica M6:n rungosta, että ei ihan hirvittävän kauaa tarvinnut miettiä. Leica M6 kotiin ja M9 myyntiin.

Leica M6

Leica M6 on aivan puhdas filmikamera. Sen ainoa elektroniikka on sisäänrakennettu valoisuusmittari. Kamerassa ei ole automaattiasetuksia, erilaisia kuvausohjelmia eikä mitään muutakaan ylimääräistä. Ainoat säädöt ovat ISO (jos patteri kuolee, tämäkään ei toimi ja valoitusajan joutuu arvioimaan manuaalisesti) ja suljinnopeus. Loput säädöt ovat linssissä (aukko ja tarkennus).

Hyvät puolet:

  • Todella hyvä kädessä. En tiedä mistä se johtuu, mutta vaikka mittasuhteiden puolesta M6 on lähes identtinen M9:n kanssa, M6 tuntuu pienemmältä ja istuu käteen paremmin.
  • Suljinäänet <3.
  • Todella kovalaatuinen ja jämerä runko. Tämä tuntuu kädessä kameroiden Rolexilta.

Huonot puolet:

  • Liian pieni suljinaikarulla. Siihen ei yllä kovin helposti, kun kamera on silmällä. Tässä mielessä Leica M6 TTL voisi olla parempi.

Viikon ammuskelun jälkeen en yhtään ihmettele, miksi M6 on edelleen filmiharrastajien suosikki.

Lomo Smena-8

Kameraharrastus otti taas uuden askeleen. Voisi kuvitella, että askel on taaksepäin, koska ostin filmikameran. Enkä mitä hyvänsä filmikameraa, vaan Lomo Smena-8:n. Se on siis kaikkinensa aivan hirveä romu, täysin mekaaninen ja vailla minkäänlaista automatiikkaa (se oli underdog ja sinä vuonna kun se tuli ulos kolhoosin tehtaalta, vuonna 1965). Olin etsiskelemässä hieman erilaista vempelettä (esimerkiksi Rollei 35 tai Petri 35), mutta kameraliike oli myynyt edellisen juuri viime viikolla. Sen sijaan kauppias veti hatusta jäniksen: tämä kyseinen kamera oli ollut avaamattomassa pakkauksessa valmistusvuodestaan saakka. Hintakaan ei päätä huimannut.

Lomo Smena 8

Miksi kukaan valokuvaisi filmikameralla?

Katselin tuossa Lightroomin arkistoja, ja näyttäisi siltä että 100 000 otoksen raja alkaa tulemaan vastaan. 99 % niistä on digikuvia, ja seassa on joitain skannauksia filmeistä. On tullut ammuskeltua kuvia Canonilla, Olympuksella, Sonylla, Fujilla, Leicalla – ja tietenkin puhelimen kameralla. Kaiken tohinan ohessa kameroiden koko ja kapasiteetti on kasvanut, ja samalla tietenkin myös kuvien laatu (ehkä). Kun kuvia on harrastelupohjalla kertynyt tuon verran, alkaa olemaan itselle jo melko selvä että mistä ne kiksit kuvauksessa tulevat. Päädyin tälle tielle oikeastaan sinä päivänä, kun ostin fujix 100:n. Se olikin vain porttihuume Leicoihin, mikä alkoi tuntua aika kipeästi kukkaron päälle. Huomasin melko nopeasti, että mitä vähemmän automatiikkaa, sitä mukavampaa puuhaa se kuvaaminen on.

Ja tässä sitä ollaan. Kävin edellisen kerran kehittämässä filmejä kuva-Paijulassa viime vuosituhannella. Jotenkin oli kodikasta tulla samaan liikkeeseen jättämään filmirullat kehitettäväksi.

Entä miten ne kuvat onnistuivat? Ihan niin hyvin kuin oletinkin. Täysiä failureja kaikki. Ihania epäonnistumisia!

First batch

Leica M9

Ensin oli Fujix 100. Sitten Leica M8. Sitten Leica M9. Sitten Sony RX1r. Sitten Sony RX100 III. Sitten Sony A7 II. Ja nyt ostin Sony A7 II:n rinnalle saman M9:n jonka myin aikaisemmin pois. Tämä on hyvin tyypillinen esimerkki G.A.S. -syndroomasta (engl. gear acquisition syndrome), jossa himoitaan laitteita ja juostaan oikeanlaisen vempeleen perässä. En puolustele itseäni, kyseessä on aivan puhdas laitehimo. Kokemuksien perusteella kuitenkin uskallan jo olla näistä kameroista jotain mieltäkin.

Leica M9

Fujix 100 – erinomainen pikkukamera, joka jopa mahtuu taskuun. Tykkäsin: ovf/evf-ratkaisuista. Kuvien värit kivoja. En tykännyt: liian lelumainen ja halvan tuntuinen käsissä.

Leica M8 – reliikki, mutta edelleen edullisin Leican M-sarjan digirungoista. Megapikselit eivät päätä huimaa, ja M8 oli muutenkin täynnä ongelmia (joista pahin oli IR-suotimen puute) ja outouksia. Se oli kuitenkin ensimmäinen kosketukseni mittaetsinlaitteiden maailmaan (engl. rangefinder), ja siitä se Leica-purema sitten lähti.

Leica M9 – selkeä päivitys M8:sta. Ei hirveästi pahaa sanottavaa. Edelleenkin olis kiva jos moodinvalinta olisi vähän jämäkämpi, mutta sen kanssa voi elää.

Sony RX1r – todellinen tehopakkaus, ja mahtuu myös taskuun. Pieksää Fujix 100-sarjan kirkkaasti. Kiinteä Zeissin prime-linssi ja kenno toimivat niin hyvin yhteen, että kuvat ovat todella komeita katsottavia.

Sony RX100 III – ”ihan kiva” pokkari, mutta en oikein jaksanut perustella itselleni, miksi en pärjäisi iPhonen kanssa. Jos mukana on pikkupokkari, mukana on samalla vaivalla jo sitten Sony RX1r, Leica tjsp. Kuvanlaatu toki pokkarisarjassa todella mainio.

Sony A7 II – myytyäni Leica M9:n en hennonnut myydä Summicron 35mm f2 ja Nokton 50mm f1.1 linssejä halvalla, joten ne jäivät kaappiin pölyttymään. Sony A7 II ottaa kuitenkin M-sarjan linssit sovittimella ihan kiltisti sisään, joten valinta oli helppo. Tässä kohtaa kameralle kuitenkin tuli toinenkin käyttäjä, joten ostin peruskäyttöön A7:lle suunnitellun Zeiss Sonnar T* FE 55/1.8 ZA:n. Erinomainen linssi.

Ei tosin kovinkaan kauaa tällä kombolla tullut räpsittyä kun tajusin, että vaikka Zeissin linssi on erinomainen, mutta siitä puuttuu silti ”jotain” jota en oikein osaa kuvata – muuten kuin siten, että Sony + Zeiss ja Leica kuvat ovat erilaisia. Syynä luultavasti enemmänkin oma osaamattomuus tai tapa ottaa kuvia, mutta ero on silti selkä.

Siispä ostin M9:n takaisin. Nyt Sony A7 II on nopeita tilannekuvia yms. tarpeita varten, ja Leica M9 on omaan käyttööni. Vaimo saa hienoja otoksia Sonylla kun vain painaa sormi pohjassa ja osoittaa oikeaan suuntaan ja minä saan hifistellä vähäisten kontrollien kanssa ;)

Kaikki kirjoitukset löytyvät blogiarkistosta.