Paljonko on biljoona biljoonaa?

Esikoinen haluaa laskea nyt kaikenlaisia asioita. Nelivuotistarkastuksessa neuvolan täti oli kysynyt vaimolta, että osaako esikoinen laskea kolmeen. Vaimo muisteli hetken tuoretta autoretkeämme, kun takapenkiltä kuuluu kirkkaalla äänellä “sataneljäkymmentäkolme, sataneljäkymmentäneljä, sataneljäkymmentäviisi…” ja nyökkäsi myöntävästi.

Voi vain hämmästellä, miten iso merkitys on uteliaisuudella ja vilpittömällä leikkimielisyydellä. Jos neljävuotias oppii laskemaan muiden leikkien ohessa, mikseivät kaikki nelikymppiset ole jo vähintään kvanttimekaniikan tai genetiikan asiantuntijoita? Jos aikuinen pystyisi edes osan ajasta innostumaan asioista yhtä suurella uteliaisuudella kuin nelivuotias, olisimme ottaneet jo aivan valtavia harppauksia teknologiassa. Jossain vaiheessa taitaa virta vain loppua, kun tuntuu ettei enää tarvitse opetella mitään.

Ehkä ikuisen oppimisen tiellä ovat instituutiot: kun oppiminen “tapahtuu” vain esikouluissa, kouluissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa, tulee helposti alitajuisesti annettua viesti, että oppimista ei voi tapahtua muualla. Todellisuudessa kaikki oppiminen tapahtuu kuitenkin korvien välissä. Tämän huomaa todella hyvin joissain ihmisissä. Kun yliopisto tai muu opinahjo on takana, oppiminen loppuu kuin seinään. Halu opetella loppuu, koska kukaan ei pakota.

Pitäisiköhän kaikki koulut nykymuodossaan vaan lopettaa, ja siirtyä jonkinlaiseen vapaamman opetuksen malliin?

Jos esikoisen into lukuihin ei kohta hiljene, oman osaamisen rajat tulevat aika nopeasti vastaan. Esikoinen kysyi, että “kuinka paljon on biljoona?” Kun olin vastannut tyhjentävästi, ajattelin päässeeni pälkähästä. Enpä tietenkään. Kohta esikoinen tulikin nykimään hihasta ja kysyi “paljonko on biljoona biljoonaa?”