Tavoitteet, toteutus ja takaiskut

Kahdeksan vuotta sitten tajusin selkeällä kirkkaudella, että jos jatkan samaa tietä, edessä olisi ennenaikainen kuolema. Olo oli kaikin puolin paska, kroppa natisi liitoksissaan ja muutenkin oli asioita, joihin en ollut itsessäni tyytyväinen. Tiesin myöskin, etten voi korjata kaikkia elämäni epäkohtia yhdellä kertaa. Kun tajusin tämän, tein itselleni 10-vuotissuunnitelman:

  1. Lopeta unilääkkeiden käyttö.
  2. Mene terapiaan.
  3. Hankkiudu eroon alkoholista.
  4. Ryhdy liikkumaan säännöllisesti.
  5. Aloita saliharrastus.
  6. Ryhdy syömään terveellisesti.
  7. Opettele nukkumaan paremmin.

Kun listaa katsoo, tulee pakostakin aika uuvahtanut olo. Kaikkia asioita ei voinut tehdä kerralla, joten oli pakko palastella lista tärkeysjärjestykseen. Ensimmäiseksi saivat lähteä unilääkkeet. Burnoutin ja epäonnistuneen masennushoidon seurauksena jäin nalkkiin unilääkkeisiin, niinpä lopetin niiden käytön ns. cold turkey -metodilla. Hirveitä myrkkyjä.

Alkoholin poisjättäminen oli melko vähäeleinen tapahtuma. Esikoisen syntymän jälkeen en vain enää halunnut alkoholia elämääni, joten se jäi pois. Valitettavasti sosiaalinen elämä vähän kärsi, mutta sittemmin ei ole kyllä harmittanut. Tajusin myös, että useimmiten join vain siksi, että sietäisin sosiaalisten tilanteiden painetta ja idioottien seuraa. Ja päädyin sitten samalla itsekin olemaan idiootti.

Kun unilääkkeet ja alkoholi olivat häipyneet elämästäni, sydämentykytys tasaantunut ja muutenkin alkoi tuntua että ehkä en kuolekaan, menin terapiaan. Jos ihmettelet miksi, edellisessä kirjoituksessa mainittu viimeisin esimerkki on ihan omasta elämästä. Ensimmäiset kolme vuotta terapiasta tuntuivat lähinnä perslihasten leventämiseltä, mutta neljäntenä vuonna aloin jo huomata positiivisia vaikutuksia. Kognitiivinen psykoterapia toimii minun tapauksessani melkoisen hyvin. En pääsääntöisesti nimittäin kertoile itsestäni ihmisille kovin syvällisiä asioita, koska olen vähän liiankin hyvä väistämään itselleni kivuliaat ja hankalat aiheet. Terapeutin kanssa sellaista ongelmaa ei ollut, koska se ruoja vain istua pönötti hiljaa tuntikaupalla.

Muistan yhdenkin istunnon, jossa terapeutti vain odotti minun puhumistani 20 minuuttia. Se oli ihan jäätävää. Ensimmäistä kertaa elämässäni hävisin hiljaisuusleikin.

Terapian edistyessä sain kiinni myös fyysisen hyvinvoinnin merkityksestä, joten kolmisen vuotta sitten aloin käydä pitkillä kävelylenkeillä. Kävelylenkit ovat mitä mainioin tapa purkaa energiaa ja rauhoittua stressaavan päivän jälkeen. Ja koska minulla on ihan liian vähän aikaa, lenkit ovat myös oiva paikka kuunnella äänikirjoja ja podcasteja. Kilometrejä kertyy päivässä edelleen useita, vaikka en enää harpokaan päivittäisiä viiden kilometrin marsseja kuten aloittaessani.

Kävely tekee hyvää mielelle ja keholle.
Kävely tekee hyvää mielelle ja keholle.

Vähän yli vuosi sitten aloitin saliharrastuksen. Jännitti ihan saatanasti. Minulle oli jäänyt nuoruudestani hirvittävä trauma liikkumisen suhteen, joten tämä oli henkisesti kaikkein korkein kynnys. Ystävien vitt… tuen avulla selvisin kuitenkin ensimmäisistä kerroista ilman isompia kommelluksia. Ja koska halusin päästä mahdollisimman helpolla, palkkasin personal trainerin auttamaan perusliikkeiden kanssa. Nyt tulokset alkavat jo vähän näkyäkin, eivätkä hartiat enää mahdu lempipukuuni.

100 kg
Nyt salilla nousee jo syväkyykyssä 100 kg. Aloittaessani en jaksanut nostaa edes tankoa.

Tänään olen menossa kohdassa “ryhdy syömään terveellisesti”. Olen siis melkein pääsemässä 10-vuotissuunnitelmani päätepisteeseen. Matkalla on ollut kohtalaisesti takapakkeja ja hidasta etenemistä. Kun pitkäaikaiset tavoitteet tykyttävät takaraivossa, se on kuitenkin auttanut puksuttamaan kohti sellaista tulevaisuutta, jossa haluan elää.

Muutos ei koskaan ole mikään ulkoapäin tuleva taikasauvan tökkäisy. Se on sisältäpäin lähtevä pirun hidas prosessi, jonka jokainen lykkäyspäivä lykkää myös tavoitteiden toteutumista.

Mistä tunnistat väkevän viestin?

Jokaisen mielipidekirjoituksen tarkoitus on tavalla tai toisella herättää lukijoissa tunnereaktio. Silti hämmentävän usein keskinkertaisetkin kirjoitukset herättävät lukijoissa reaktioita kuten ”väkevä”, ”puhutteleva” tai ”syvällinen” – ilman että teksti olisi välttämättä mitään näistä.

Kommunikaatiossa on useita eri tasoja. Kuvitellaan, että kirjoittaja haluaa viestiä surunsa syvyyden mahdollisimman tehokkaasti. Otetaan esimerkki löysimmästä versiosta haastavimpaan:

”Vituttaa.”

Tämä on vähän alatyylinen, mutta toimii kaikille. Jokainen ymmärtää, että nyt on vähän huono olo, ja ehkä toinen voisi kaivata vaikka hymyä ja halia.

”Vituttaa kuin pientä oravaa, jolla on pähkinä jäässä.”

Sama humoristisella kulmalla, vähän kuvailevampana. Toimii yleensä sosiaalisessa mediassa.

”Olen surullinen.”

Ei niin alatyylinen kuin edellinen, mutta edelleen aika pintapuolinen raapaisu, joka ei kerro mitään tuskan syvyydestä.

”Itken.”

Tässä on jo mukana tekemistä. Kirjoittaja antaa ymmärtää, että hänellä on niin paha olo, että hän itkee. Vaikuttavuus riippuu siitä, miten hyvin lukija kirjoittajan tuntee, ja millaiset tunteet hänellä ovat kirjoittajaa kohtaan.

”Puhelimeni on liukas kyynelistä.”

Nyt ollaan jo melkein asian ytimessä. Lukija melkein tuntee, miten hankalaa kosketusnäytöllistä puhelinta on käyttää, jos se on kyynelistä liukas. Suru on melkein käsin kosketeltavaa.

”Minusta tuntuu samalta kuin sillon kun koirani kuoli.”

Aletaan lähestyä ahdistuspiikin huippua, mutta ei olla vielä ihan siellä.

[Seuraava lause ei ole herkimmille ja eläinrakkaille lukijoille!]

”Tuntuu samalta kuin silloin, kun isä tappoi koiranpentuni vasaralla.”

Tässä ei tarvitse arvailla miltä kirjoittajasta tuntuu. Tietenkään kaikkea viestintää ei kannata vetää överiksi ja alkaa heti maalailemaan hurmeisia näkymiä. Mutta kannattaa säästää ne kehusanat viestintään, joka oikeasti saa sydämen räjähtämään.

Viesti on vasta sitten väkevä, kun pala on kurkussa lukijalla, ei kirjoittajalla.

Yksi asukokonaisuus tuo mielenrauhaa

Paitoja.

En muista tarkkaan, milloin aloin pukeutua samoihin vaatteisiin työkuvioissa (siis identtisiin vaatteisiin, en samoihin vaatteisiin joka päivä). Luulen että se tapahtui siinä kohtaa, kun oli helkkarinmoinen kiire ja samaan aikaan piti miettiä, mitkä housut käyvät minkäkin paidan kanssa. Kun esikoinen roikkuu jalassa ja yrittää samalla kurlata suunsa tulikuumalla kahvilla, asukokonaisuuden miettiminen on ehkä viimeinen asia mitä haluaa tehdä.

Olen huomannut, että samanlaisiin vaatteisiin pukeutumisesta on pari etua:

  1. Säästyy aikaa ja vaivaa.
  2. Säästyy energiaa olennaiseen.

Tietenkin tässä kuviossa myös menettää. Moni haluaa pukeutua erilaisiin vaateparsiin ihan vain siksi, että siitä tulee hyvä mieli. Valitettavan usein juuri kukaan ei kuitenkaan huomaa vaatteita, elleivät ne pistä silmään joko hyvällä tai huonolla tavalla, joten en koe tätäkään ihan hirveänä menetyksenä.

Maailmalla on muitakin, tunnettuja monopukeutujia, esimerkiksi mr. Facebook ja edesmennyt Steve Jobs. Myös Barack Obama käyttää vain kahta pukua. Jos sinäkin siis haluat säästää aikaasi olennaiseen, kippaa 99 % vaateparrestasi pelastusarmeijalle. Muista kuitenkin hankkia ensin riittävästi samanlaisia vaatteita, ettei tule työkavereilta sanomista.

Kaikki kirjoitukset löytyvät blogiarkistosta.