Suomella menee liian hyvin

Yrittäjäkollegoiden kanssa ollaan seurailtu Suomen liukumäkeä jo reipas vuosikymmen. Mieliala on vaihdellut epäuskon ja ärsyyntyneisyyden välillä. Riittävän isot korjausliikkeet puuttuvat. Kaikki tärkeät rakennemuutokset vesittyvät erilaisten kampanjaviinerikerhojen istunnoissa. Äänestäminen ei tunnu tuottavan minkäänlaisia tuloksia.

Valtio nimeltä Suomi ei ole enää ajamassa jyrkänteeltä alas. Ehei, tämä on aivan väärä mielikuva.

Valtio nimeltä Suomi on kuin vanha kahdeksankymmentäluvun bussi, jossa on tupakalta ja kuselta haisevat penkit. Kahvat ja seinät ovat niin täynnä graffiteja, purkkaa ja nuuskapusseja, että mihinkään ei haluaisi koskea. Takapenkillä räyhää narkkeja, känniläisiä ja elämäntaparikollisia, joille kukaan ei uskalla sanoa mitään. Etupenkillä tietenkin istuu pari riviä fiinisti pukeutuneita nirppanokkia, jotka tietävät pääsevänsä nopeasti etuovesta, kun tavara lentää tuulettimeen.

Suomi-bussin kohtalo ei ole nopea kuolema äkkijyrkänteeltä, vaan vauhdin totaalinen hiipuminen. Ne, joilla olisi voimaa työntää bussille lisävauhtia, eivät enää halua. Bussi liikkuu niin hitaasti ja niin raskaalla kuormalla, että kaikki muut menevät vasemmalta ohi. Maisema ei muutu, ja vieruskavereiden jorinat toistavat samaa vanhaa levyä.

Joka päivä tulee joku uusi pieni negatiivinen uutinen, kun hyvinvointi rapautuu pikkuhiljaa. Kaikki maksaa enemmän. Verot nousevat. Uusia maksuja keksitään, vanhoja ei lopeteta. Teiden kuopat paikataan hitaammin. Istutukset rehottavat hoitamattomina. Hoitoon pääsee hitaammin. Maaseutu hiljenee torppa kerrallaan. Ruokalan salaatista kaikkoaa raikkaus ja väri.

Masentavaa.

Miksi tähän pisteeseen on tultu? Miksi mikään ei oikeasti muutu kuin hitaasti ja silloinkin huonompaan suuntaan?

Syynä on Region-beta-paradoksi, josta olen kirjoittanut aikaisemminkin.

Jos olisi iso kriisi, ihmiset reagoisivat luultavasti vahvemmin. Kun kaikki rapautuu pikkuhiljaa, normaalien ihmisten hälytyskellot eivät pärähdä soimaan. Ikävällä tavalla meillä menee liian hyvin siihen, että ihmiset heräisivät muutoksen tarpeeseen. On turvallisempaa vain odottaa lamaantuneena ja toivoa, että jotain tapahtuu.

Masentavan alustuksen jälkeen sitten olennaiseen asiaan.

Vaikka tilanne olisi kuinka synkkä tahansa niin bisneksessä kuin elämässä, mikään ei ole ikinä pysyvää. Vaikeina aikoina kannattaa pitää pää kylmänä ja keskittyä niihin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa. Jokaisen sateen jälkeen paistaa aurinko, jääkauden jälkeen tulee lämmin kausi.